Kuka on oikea lähetyssaarnaaja?
Joskus sunnuntai-iltaisin käyn nuorimman poikani kanssa suosikkigrillissämme syömässä. Yleensä hän tilaa suuren kanakebabin ja minä saman ruoan, mutta lasten annoksen. Se huvittaa yleensä turkinkielisiä ravintolan omistajia varsin paljon – mutta mitäs´ teet, kun nuoremmat kasvavat ohitse ja tarvitsevat yhä enemmän ravintoa. Muutamia kertoja olen ”erehtynyt” kertomaan kebabin laittajille työmatkoistani lähetyskentille, vaikken varsinaisesti tiedäkään heidän uskonnollisista taustoistaan. Eilen ajattelin mielessäni että onkohan se oikeata lähetystyötä, jos noin vain vahingossa ajautuu keskusteluissaan hengellisaiheisiin teemoihin - ja jos vastaanottaja on ulkomaalainen? Onko etnisyys jumalallisissa maailmoissa tärkeämpi ehto lähetystyölle kuin maantieteelliset rajat?
Kun kotimatkalla rupesimme keskustelemaan pojan työharjoittelupaikasta ja siitä, minne hän voisi mennä harjoittelemaan, niin kertoipahan vain yht´ äkkiä, että voisi tulla vaikkapa työpaikalleni harjoittelemaan, jos saisi ... Hän oli nimittäin ajatellut tulevaisuudessa voivansa tulla vaikkapa lähetyssaarnaajaksi! Vaatimattomasti hän tiedusteli, mitä lahjoja ja kykyjä oikealta lähetyssaarnaajalta vaaditaan? Kotiinpäin ajellessani rupesin asiaa pohdiskelemaan hiukan syvällisemmin. Olinkohan muutoin edes itsekään ihan oikea lähetyssaarnaaja, kun enimmäkseen työskentelen pastorina Göteborgissa ja lähetystyön merkeissä matkustelin vain 50 prosenttia virastani.
Kun Aabraham sai Saaransa kanssa kutsun lähteä maastaan, suvustaan ja isänsä kodista siihen maahan, jonka Jumala hänelle osoitti – tehdäkseen Jumalan nimen tunnetuksi kaikkien kansojen keskuudessa – niin olikohan edes hän oikea lähetyssaarnaaja, tai Joona joka kalan vatsan kautta lopulta ajautui Niiniveen kaupunkiin?
Siirtolaisetkin tarvitsevat Jeesusta!
Pari vuotta sitten vein Liettuan helluntaiherätyksen johtajan Rimantas Kupstysin Tukholman Finska Filadelfian maahanmuuttajien kokoukseen, jonne 120 pakolaista tuli kuuntelemaan hengellistä musiikkia ja Jumalan Sanaa. Kahvilassa heille tarjottiin maukasta ruokaa ja ennen kotiinlähtöä he saivat myös mukaansa seurakuntalaisten keräämiä vaatteita.
Kun tilaisuuden johtaja lopuksi kysyi, kuinka moni heistä oli ensimmäistä kertaa elämässään kristillisessä kokouksessa – kirkossa – noin 50 heistä kohotti kätensä ilmaan. Tilaisuuden jälkeen keskustellessani joidenkin kanssa, ymmärsin että monet olivat hyvin otettuja selkeästä evankeliumin julistuksesta, joka tuulahduksen tavoin antoi heidän elämälleen aivan uudet ulottuvuudet. Mutta anteeksi kysymykseni: Oliko tuo illan tilaisuus suomalaisessa seurakunnassa sittenkään ihan oikeata lähetystyötä? Ja jos se oli, niin mikä osa siitä – se että kuljetin saarnaajan omalla autollani kirkolle, arabian kielelle tulkattu puhe, maukkaat tarjottavat, ahkeruudella kerätyt vaatteet, vai upeasti laulavan romanisolistin herkät soinnut ja sävelet?
Kun vuosia sitten sain mahdollisuuden tutkia isoäitini kuoleman jälkeistä jäämistöä, niin käsiini osui sattumalta hänen kirjoittamansa kirje, jonka olin autuaallisesti unohtanut. Siinä hän kertoi miten hän lähes joka päivä rukoili, että minusta tulisi vanhempana lähetyssaarnaaja. Kun 30 vuotta kirjeen kirjoittamisen jälkeen luin uudestaan viestin kellastuneita lehtiä, sydämeni murtui kokonaan ja kyselin mielessäni, jos ehkä sittenkin voisin joskus tulla Herran ihan oikeaksi lähettilääksi. Jos vaikka voisin välittää hyvän sanoman niille kansoille, jotka eivät milloinkaan ole kuulleet evankeliumia. Silloin minustakin voisi joskus vanhana vielä tulla ihan oikea lähetyssaarnaaja, vaikka nuo kansat sitten asuisivatkin kotikaupungissani, tai vaikkapa vain minun naapurissani.
Rauli Lehtonen